VIENTI
Monista tehtaista ei ole jäänyt paljoa todisteita jälkipolville. Kuin ihmeen kaupalla Oldenburgin tehtaasta on. Varsinais-Suomi-lehti kertoi vuonna 1936, miten tämä oli mahdollista: Liljan kirjapainossa Turussa painetut ylimääräiset etikettiarkit oli kierrätetty aapisen kansilehdiksi. On muitakin etikettejä, jotka on säilyneet ja levinneet keräilijöiden keskuuteen valmiina arkkeina, ilman että ne ovat tikkuaskin kantta nähneetkään. Sanomalehden mainitsemat etikettiarkit oli painettu englantilaisen jälleenmyyjänsä Edward Jamesin kauppaliikettä varten. Oldenburgin vahatikkujen aski on kuvassa sininen, mutta muitakin värejä käytettiin.
Suomessa, mittaamattomien metsien maassa, tulitikut olivat alusta alkaen huomattava vientituote. Vuonna 1908 kauppalehdet kertoivat, kuinka Australian uusi tuontitariffi edellytti, että askeihin on merkittävä tulitikkujen lukumäärä, jotta voidaan määrätä asianmukainen tulli. Joitakin laivauksia oli käännytetty jo takaisin Eurooppaan, koska rasioissa ei oltu kerrottu tikkujen lukumäärää. Vielä 1930-luvulla Tulitikku Oy:n vientipapereissa Uuteen-Seelantiin huomautetaankin pakkaajille, että "Lukumäärä erittäin tarkka!". 60 tikun askissa sai olla 58, 59 tai 60 tikkua, eikä enempää. Suomessa vuonna 1927 tuli pakolliseksi mainita pakkauksessa tikkujen lukumäärä.
Eri aikoina eri markkinoille tuotetuissa Lantern-askeissa on ollut 45, 47 tai 50 tikkua.
Kauppalehti murehti vuonna 1914 tulitikkuteollisuuden tilaa. Toisin kuin Ruotsissa, ei meillä oltu ymmärretty brändäystä. Ruotsissa Swedish Match tarkoituksella kehitti aina uusia myyntinimiä ja varusti tuotteensa värikkäillä, houkuttelevilla etiketeillä. Suomessa tehtaat käyttivät vuosikymmeniä samaa tylsää mustavalkoista etikettiä, jossa oli mahdollisimman paljon mahdollisimman hankalia suomen- ja ruotsinkielisiä sanoja. Mikä pahinta, suomalaiset tikut olivat sekä laadultaan epätasaisia että yleisesti kehnoja. Samaa sanomaa todistaa kaskunomainen lehtijuttu kalastajasta, joka osti puntin Savo-yhtiön tikkuja ja vasta kolmannesta askista tapasi ensimmäisen tikun, joka syttyi. Nämä olivat todella turvallisia tulitikkuja. Ei ollut vaaraa, että niistä olisi päässyt tuli leviämään.
On vaikea uskoa sitä, mutta tulitikuillakin on keinoteltu. Kiihkeä sotatalous, josta Suomi hyötyi vuosina 1915-1917, sai aikaan sellaisia ilmiöitä että Pietarin tulitikkutehtaat suljettiin raaka-ainepulan vuoksi. Suomalaisten tikkujen vienti Venäjälle oli kuitenkin korkeiden tullimaksujen takana, ja asiaan haluttiin muutosta. Tässä tilanteessa tukut ja kauppiaat alkoivat jemmata tikkuja varastoon nousevien hintojen toivossa ja tulitikuista tuli paikoin pulaa. Sanomalehdet kirjoittivat asiasta ahkerasti 1917. Keinottelua harrastettiin monilla muillakin myyntiartikkeleilla. Tulitikut olivat sijoitusoptio siinä missä muutkin.
Venäläiset tehtaat eivät (tietenkään) joutuneet maksamaan tullia viennistä Suomeen. 1908-1909 valitettiin lehdissä, että venäläiset tikut naamioidaan suomalaisiksi, ja niitä myydään suomalaiskansallisilla tunnuksilla ja nimillä "Saima", "Suomi", ja "Vapaus". 1920-luvulla puolestaan Ruotsin trusti valmisti Latviassa ja Tsekkoslovakiassa Imatra-tikkuja vientimarkkinoille. Näitä tikkuja myytiin suomalaisiin verrattuna puoleen hintaan.
Wenäläisiä suomalaisiksi naamioituja tikkuja. Epäluontevien tekstien hauskuuksia ovat "Warasto Wiipurissa" (Jaha, entä sitten. Kuka on valmistaja?) ja "rekisteroittu".
Suomen vienti suuntautui suuressa määrin englanninkielisiin maihin; tilaajia oli Englannissa, Yhdysvalloissa, Australiassa ja Uudessa-Seelannissa saakka. Oldenburgin 1850-luvun tuotannon jälkeen seuraavat täsmällisesti ajoitettavat vientietiketit on valmistettu Edward VII:n kruunajaisia varten 1902. Kruunajaiset järjestettiin vuosi kuningatar Viktorian kuoleman jälkeen, joten oli runsaasti aikaa valmistaa erityisiä kruunajaistuotteita, myös kruunajaistulitikkuja.
Vanhaa Suomen vientiä. Ellei valmistajaa mainita, niin sitä on mahdotonta enää jäljittää. Museon Canoemen-rasian taakse on kirjoitettu "1917 december". Suomen suurruhtinaskunnassa, jossa elettiin ajoittain sortokausia, oli itsestäänselvää että vientituotteet olivat Made in Finland. Ei milloinkaan erehdyksessäkään Made in Russia. Paljon on puhuttu, ehkä liioitellen, kuinka Hannes Kolehmainen juoksi Suomen maailmankartalle. Suomalaiset tulitikkutehtaat sytyttivät Suomen maailmankartalle.
Suomalaisen tulitikkuviennin kultakausi: näytteitä 1930-1950-luvun vientietiketeistä, joista näkee tilaajan kotipaikan. Englanti, USA, Belize, Australia, Uusi-Seelanti.
Finn-Matchin vienti Englantiin 1970-1980-luvuilla tuotti tulokseksi lukuisia etikettisarjoja, joista vastasi maahantuoja, tavallisimmin Cornish Match. Etiketeissä esitettiin nähtävyyksiä, eläimiä, kaloja, jalkapalloilijoita, lasten loruja, pubien nimikylttejä, haaksirikkoutuneita laivoja, vanhoja autoja, ym ym. Etiketissä luki "Finnish made" tai "Made in Finland". Jos etiketissä lukee "Foreign Made" niin silloin tarvitaan lisätietoja, koska valmistusmaa voi yhtä hyvin olla Belgia, Tsekkoslovakia, Jugoslavia tai jopa Neuvostoliitto.
Vientiä arabimaihin. Saudi-Arabia osti Suomesta paljon tulitikkuja. Marokkoon vietyjen Sheik-tikkujen etiketit ovat yleisiä. Jeddah-etikettejä löysi vielä 1970-luvulla Tiimarissa myydyistä keräilypakkauksista.