KERÄILY
Miten saadaan ihmiset keräilemään jotakin? Tuomalla keräilykohteet saataville.Tulitikkuetikettien keräilyn huippuaika ajoittuu vuosiin 1936-1939. 1930-luvun alkuun asti käytössä oli pääasiassa tehtaiden vakiomerkkejä. Muutamassa vuodessa tilanne muuttui perinpohjaisesti. Vuodesta 1935 alkaen etikettien ilme ja lukumäärä ryöpsähti valloilleen. Se kertoo paitsi siitä, että tulitikkuaski nähtiin käyttökelpoisena mainosvälineenä, myös siitä että vuosikymmenen alun lama alkoi olla takanapäin. Vuosi 1938 oli taloudellisen toiminnan ja etikettien lukumäärän kannalta ennätyksellinen. Se oli vuosi, joka säilyi pitkään Suomen tilastokirjoissa joka alalla ideaalivuotena, johon kaikkia muita vuosia myöhemmin verrattiin. Vuoden 1938 tuotanto ja elintaso saavutettiin seuraavan kerran vasta 1950-luvulla.
Suomen Kuvalehden jutussa vuonna 1937 mainitaan kuvassa ja kuvatekstissä vuoden 1932 rakennusnäyttelyn etiketti esimerkkinä varhaisista tapahtumaetiketeistä. Ilman tätä Suomen Kuvalehden artikkelia olisi vaikea tietää, mistä oli kysymys, sillä rakennusnäyttelyä ei mainita etiketissä yhdelläkään sanalla.
Jo 1930-luvulla keräilykirjoituksissa pohdittiin, oliko kaikkien mahdollisten tulitikkuetikettien kerääminen mahdollista tai edes tarpeellistakaan. Monissa tapauksissa kauppiasetiketti oli osa pitkää etikettisarjaa, jossa tausta oli aina sama, vain kauppaliikkeen nimi ja puhelinnumero vaihtui. Jos ei halua olla vuosisadan suurkeräilijä, niin monotoniset kauppiasetiketit löytävät paikkansa lähinnä kotiseutukokoelmiin, joissa keskitytään tiettyyn kaupunkiin tai maakuntaan. Kauppiaitten Teollisuuden kauppiassarja päättyi vuonna 1940 järjestysnumeroon 9789; Brander & Kumpp, Tampere, joten asiasta kiinnostuneelle riittää kerättävää. Lisäksi kauppiasetikettisarjoihin sisältyy Savon siniset ja punavihreät, Porin Ounasvaara, Puijo, ja Karhu, Tulitikku Oy:n Sampo, ja 1960-luvulle tullessa monet Sparin, Pauligin, Okan, K-liikkeiden ym ym sarjat. Suomalaisten etikettien kokonaismäärä on laskematon, mutta liikutaan useissa kymmenissä tuhansissa.
Painotuoreita käyttämättömiä etikettejä ovat myyneet postimerkkiliikkeet, kirjakaupat, Jyväskylän seudun partiolaiset, huoltoasemat, ym. Kuvissa 50-60-luvun vaihteen kirjakauppapusseja, sisällä yleisimpiä vientietikettejä. Vaajakosken Yhteiskoulun rakennusrahaston pussissa on sisällä SOK:n etikettejä suoraan tehtaalta. 1970-luvun huoltoasemapusseihin on pakattu vuonna 1952 perustetun brittiläisen Norvic-maahantuontiyhtiön etikettejä, Suomen vientiä Englantiin 1960-1970-luvuilta. Etikettien "erikoisuudelle" voisi kokenut keräilijä hymähtää.
Kuten postimerkeissä, myös tikkuetiketeissä on monenlaisia variaatioita ja virhepainamia. Tyypillisin seikka, mihin kannattaa kiinnittää huomiota, on tikkujen lukumäärä. Joistakin 1930-luvun elokuvaetiketeistä on olemassa Kino-Palatsin variaatio, jota myytiin Helsingissä Kino-Palatsissa. Puutteellista väripainatusta tai huonoa kohdistusta voi myös löytää. Sellaisille tapauksille voi antaa täsmälleen sen arvon, mitä niille haluaa antaa.
Vuoden 1935 menestys, ensimmäinen Tauno Palo - Ansa Ikonen -filmi Kaikki rakastavat, tavallisena ja Kino-Palatsin versiona. Englantilainen loppuvuodesta 1936 ensi-iltaan tullut Ratkaiseva laukaus normaalina ja väripuutteellisena versiona.
Talouskoon punttietiketit ovat aitoja tulitikkuetikettejä 250 tai 500 kappaleen pakkauksista. Jättimäisillä jopa 27 x 17-senttisillä (lähellä A4-kokoa) krossietiketeillä merkittiin pakkauslaatikko, kun se lähti maailmalle. Kuvassa kolme eri kokoa samasta SOK:n leijona-etiketistä.
Viipurilaisen Karjala-lehden liite Tyttöjen ja Poikien lehti oli innolla markkinoimassa uutta harrastetta.
