En tiedä, koska meille ensimmäinen radio tuli, sen teki isäni Edvard Inkinen ja sitä rakennettiin joka ilta  vuodesta toiseen. Isäni, joka oli ns. vahvavirtateknikko, Lahden kaupungin sähkölaitoksen ylityönjohtaja, oli oman toimensa ohella erittäin innokas radioharrastaja.

Toimiessaan AEG:n ja SIEMENS OY:n tehtailla Pietarsaaressa, hän oli oppinut auttavan saksankielen taidon, josta oli hänelle suurta apua radioharrastukseensa. Saksalaisista radiolehdistä hän valitsi ensimmäisen radiomme kytkinkaavankin. Olin tuohon aikaan noin 12 vuoden ikäinen enkä muista tarkoin, mistä hän kaikki radiotarvikkeensa hankki, mutta osittain ne tehtiin kotona. Minäkin sain usein auttaa isää, mm.kelasin virityskeloja, jonkalaiset näkyvät valokuvassakin sekä pitelin johtimia paikallaan, kun isä juotti niitä eri osiin kiinni.

Meidän ensimmäinen lamppukone oli vuodelta 1923. Sitä rakennettiin ja muutettiin monet vuodet. Ei se saanut koskaan edes koteloa päälleen. Messinkisten jalkojen varassa se pöydällä komeili. Pöydän hyllyllä isäni piti teknillistä kirjallisuutta ja mm. ulkomaisia radiolehtiä ja -kirjoja. Lattialla maton päällä oli akkuparisto.

Radioharrastus oli minustakin niin mielenkiintoista, että joskus unohtuivat koulutehtävätkin tekemättä, varsinkin ne epämiellyttävät. En muista tarkasti sitä hetkeä, jolloin ensimmäiset äänet isäni rakentamasta ja alati muuttuvasta radiostamme kuului. Ei ollut riemulla rajoja eikä ihmettely loppunut, kun vuorollamme painoimme radiokuullokkeet korvillemme ja kuulimme, kuinka eetteristä kiiri tuntemattomien ihmisten ääniä ja kaukaa sen täytyi tulla, kun kielikin oli ymmärtämätöntä: saksaa ja englantia.

Kovin huvittavaakin oli tuo touhuilu. Mitä sanoisit, Hyvä lukija, jos 12-vuotias, kulipääksi ajettu paljasjalkainen poika sänttäisi yöllä koputtamaan ovellesi ja hengästyneenä sanoisi Sinulle: "Nyt sieltä taas kuuluu!"
Pukisitko päällesi ja lähtisit kuuntelemaan, kuinka kuullokkeista kuuluu englanninkielistä puhetta? Et varmastikaan*, mutta näin tapahtui kuitenkin jokseenkin 75 vuotta sitten 1920-luvulla. (*Poikkeuksena DX-kuuntelijat!)

Ihmeteltiin, että on siinä ihmeellinen kapistus, kun kerää avaruudesta ihmisten puhetta ja musiikkiakin.Vielä levolle painuttaessa viipyi katse radiossamme ihmetellen, että on siinä vain kumma laatikko!

Vieri sitten vuosi kaks´ ja Lahtikin sai ikioman radioaseman. Useat paikalliset radioharrastajat olivat päättäneet yhdessä rakentaa oman radiolähettimen, jonka lähetyksiä lahtelaiset ja lähiympäristön asukkaat saisivat kuunnella. Varat koottiin omasta keskuudesta, pidettiinpä tamperelaisten radioharrastajien tapaan arpajaisetkin.

Lahden Radioharrastajien toimesta rakennettiin Rautatienkatu 9:n ullakkokerroksessa olevaan torniosaan kaupungin ensimmäinen yksityinen radioasema vuonna 1925. Aseman lähetin oli radioharrastajain itsensä rakentama.

Radioharrastus oli valtavaa ja kaikkea piti kokeilla. Isäni, Sähkölaitoksen työnjohtaja Edvard Inkinen kertoi, kuinka mm. kerran kokeiltiin mikrofonin toistoon vaikuttavaa akustiikkaa. Joku löysi ullakolta talonomistaja Kannaksen silinterihatun. Mikrofoni asetettiin sen sisään ja pohjaan tehtiin armotta reikä mikrofonijohtoa varten. Kokeilun tulosta en muista, mutta hattu oli viety takaisin ullakolle, sen muistan.

Asema sähkötaulu oli tärkeä laite, sen avulla suoritettiin mm. lähetysten aikana loppuun tyhjentyneiden akkuparistojen uudelleen lataus. Melko usein kuitenkin kuuluttajan surullinen ääni kuului radiosta tähän tapaan: "Pyydämme anteeksi, meidän on lopetettava lähetys, kun akuista loppuu virta."

Ohjelmansuorittajat esiintyivät yleensä harrastelijoina ilman korvausta. Erikoisesti muistan teatterinjohtaja, liikemies Juho Kantolan hauskat esitykset ja kuulutukset. Tätini Oili Pakarinen kuului Suomalaisen Oopperan kuoroon. Hän kävi muutamia kertoja laulamassa "Lahden Radioon". Kerran taas, kun hän tuli esiintymään, kuuluttaja ilmoitti: "Nyt esiintyy laulaja neiti Oili Pakarinen Suomalaisesta Oopperasta jne...Vaikka sitten kuinka kuuntelimme, ei radiosta kuulunut mitään. Kuuluttaja ei ollut muistanut kytkeä sitä mikrofonia käyttöön, johon tätini lauloi ja arvata sopii, saiko isäni toimittaa herttaiset terveiset radion toimitsijoille. Olihan tätini vaivautunut Helsingistä saakka tänne ja näin huonosti toimittiin!

Lahden ensimmäisen radioaseman väliaikamerkki oli herätyskellon tikitys. Sen mukaan me kuuntelijat viritimme kidekoneemme mahdollisimman kuuluvaan asentoon.

Lahdessa ei oltu aikaisemmin kuultu eikä puhuttukaan radiosta. Kun sitten 1923 menin sähkömies Jokisen kanssa naimisiin, sanoi mieheni eräänä iltana: "Nyt mennään kuuntelemaan radiota sähkölaitoksen ylityönjohtaja Inkiselle, jolla oli näkemäni ensimmäinen omatekoinen lamppukone. Sillä kertaa ei sieltä radiosta saatu kuulumaan muuta kuin vinkunaa ja vonkunaa. Välillä kuului tosin ulkomaisia asemia: "Achtung, Achtung, hier Berlin Radio!" tai Givakt Givakt, här är Stockholms Radio!"

Muuta ei jäänyt mieleeni sillä kertaa, mutta mieheni sai siitä innostuksen ja alkoi heti kotiin palattuaan rakentaa sitä neljälamppuistaan. Siinä oli keloja ja kondensaattoreita ym.osia. Sitä kuunneltiin kuullokkeilla. Mieheni istui sen ääressä aamupuoleen yötä etsien asemia, joita oli vain ulkolaisia. Kehui sitten aamulla, kuinka monta asemaa oli kuullut.

Lahden Radion lähetysasema oli silloin vielä kokeiluluontoinen sijaiten
kaksikerroksisen talon vintillä Rautatienkatu 9:ssä. Sinne kokoontuivat asiaan innostuneet henkilöt ja radioharrastajat. Siellä oli häkkyröitä ja koneita, joista ei maallikko ymmärtänyt mitään.

Mutta sieltä saatiin jo kuulla: "Huomio, huomio! Täällä Lahden Radio kokeilee!" Muutamia tunteja illassa oli lähetys. Siellä sai suorittaa ohjelmaakin halukkaat vapaaehtoisesti. Olin minäkin jonkun kerran esittämässä jotain luentaa. Mieheni oli siellä joka ilta asianharrastuksesta hoitamassa sitä lähetysasemaa.

Kun sitten radioharrastajat vähenivät, ruvettiin siitä hommasta maksamaan 10 markkaa palkkaakin illasta. Mieheni kuulutti sen "Huomio, huomio! Täällä Lahden Radio kokeilee! Ohjelman loputtua hän toivotti hyvää yötä, jonka jälkeen sain laittaa kahvin kiehumaan ja häntä odottaa kotiin.

Kun Lahden radiomastot aikanaan valmistuivat ja Yleisradio alkoi kuulua Helsingistä, saatiin kuulla vakituistakin ohjelmaa. Ensimmäisenä kuuluttajana oli Aleksis af Enehjelm, joka oli siitä tehtävässä kuolemaansa saakka. Markus Rautio oli myös pitkäaikainen kuuluttaja. Uutisia lukiessa hän kuulutti kerran runon "Ennen ja nyt": "Ennen toi uutiset juorumuorit, nyt ne saa kuulla Markuksen suulla ja totuutta puhuu se silkkaa, eikä pyydä se kahvintilkkaa."

Kun sitten Markus-setä alkoi pitää Lastentuntia, oli kaikki lapset koottava kuuntelemaan ja se oli hauskaa. Markus-setä jutteli lapsille oikein kauniisti ja opettavaisesti. Silloin oli käytössä jo sellainen torvi, että kaikki huoneessa kuulivat. Myöhemmin tuli kuuluttajaksi Ebba Jakobsson-Lilius ja radio oli jo silloin yleistynyt.

Monet kuunnelmat olivat mieluisia. Ohjelmista silti kiisteltiin. Kuka ei tykännyt harmonikan soitosta, kuka ei mistäkin. Ihan kuin nykyäänkin. Koskaan ohjelmat eivät olleet kaikkien mieleen.

Koulupojat laittoivat kodekoneita ja lamppukoneitakin, sillä valmiita radioita ei ollut, kuten nykyään. Pojat olivat tuolloin kekseliäitä, he kuuntelivat radiolähetyksiä vaikka rautalanka-aidasta kuulokkeilla.

Suomalainen radiokuuntelija joutui aina 1970-luvulle saakka maksamaan vuosittain radioluvan. Kuvan vaikuttavan radioluvan on myöntänyt Suomen Radioyhdistys vuonna 1924. Klikkaa kuvaa, niin näet tarkemmin mitä lakipykäliä radionkuuntelija joutui ottamaan huomioon.

Sota-aikana Yleisradion Lahden aseman naapurina taajuusasteikolla oli maailman voimakkain radioasema, Moskovan 500 kilowatin tehoinen lähetin. Propagandalähetysten ajaksi Moskova siirtyi vaivatta Lahden taajuudelle, jolloin Moskovan Tiltu (Leningradista lähetetyissä ohjelmissa Petroskoin Tiltu) kertoi Yleisradion kuuntelijoille neuvostonäkemyksen asioiden tilasta. Yleisradio ei jäänyt ihmettelemään tapausten kulkua. Talvisodan aikana Tiltun vaiensi tauotta soitettu Säkkijärven Polkka (myöhemmin tätä levyä käytettiin Viipurissa radiomiinojen torjuntaan, kts. vierailu Riihimäen viestimuseossa.) Jatkosodan vuosina asialle pantiin suomalaisten oma propagandisti Jahvetti, joka vastasi omalla tavallaan ja soitteli päälle reippaita herjalauluja, kuten oheisessa välähdyksessä Reino Hirvisepän riimittämän vastineen "Kyllä sinut tunnetaan".

Yleisradion pajassa rakennettiin vanhasta gramofonista ja muutamasta muusta osasta oskillaattorin kylkeen epäkeskolaite, eräänlainen alkeellinen VFO, jonka avulla saatiin huojutettua Lahden taajuutta. Moskova ei pystynyt ilmeisesti vastaamaan tähän keksintöön, ei ainakaan pysymään Lahden vaihtuvan taajuuden perässä, koskapa sodan jälkeen liittoutuneiden (lue: Neuvostoliiton) valvontakomission edustajat saapuivat Lahteen ja vaativat nähdä sen laitteen, jolla Lahti pakeni Tiltua pakoon. Nähtyään vanhan grammarin ja muut osat valvontakomission miehet olivat hetken hiljaa ja häipyivät sitten pois paikalta.

Pitkäaaltoaseman insinöörin Eerolan mukaan keksintö oli kuitenkin epätäydellinen. Lähikuululuvuusalueella signaalin huojumisesta ei sanottavasti kärsitty, mutta rintamalla Hellbergin korsuradioita kuunnelleiden miesten mukaan vaikutelma oli "niinkuin olisi läiskitty rukkasia yhteen".