Friday, 19 August, 2016

Trump häviää

mrsmith.jpg

Se melkein toimi. Donald Trumpin vaalistrategiassa oli kolme kohtaa. Yksi, puhu suusi puhtaaksi ja kerro yleisölle samaa mitä he ajattelevat. Kaksi, kun media ja asiantuntijat nostavat äläkän, syytä heitä puolueellisiksi ja esiinny ajojahdin uhrina. Kolme, huonoa julkisuutta ei ole olemassakaan. Tällä reseptillä Trump voitti 16 poliittisesti kokeneempaa ja tunnetumpaa poliitikkoa esivaaleissa murskaavasti.

Strategiassa oli vain yksi perusteellinen heikkous. Siinä saarnattiin käännynnäisille. Esivaaleissa äänestää surkea vähemmistö amerikkalaisista, kaikkein militanteimmat puoluetapaukset. Yleiset vaalit ovat täysin toinen asia.

Mutta ei Trump tyhmä ole, kyllä hän tämänkin tiesi. Trumpin kampanjan sisäisissä papereissa puhutaan pitkään ja hartaasti tarpeesta hankkia uusia äänestäjiä, sellaisia jotka yleensä eivät äänestä lainkaan, ja he ovat USA:ssa enemmistö. Jos Trump saisi temmattua heidät mukaan, hän voittaisi maanvyöryllä. Paperilla ajatuksessa oli kovasti järkeä. Mikä aktivoisi epätyypillisen äänestäjän paremmin kuin epätyypillinen ehdokas.

Galluppien perusteella se jäi haaveeksi. Pari kuukautta ennen vaaleja Trumpin asema on mahdoton. Trump ei ole saanut aktivoitua epätyypillisiä äänestäjiään. Sen sijaan hän sai aktivoitua huomattavat republikaanit äänestämään Clintonia.

Olen seurannut Bernie Sandersia 20 vuotta, mutta minulle oli yllätys, että hän ylipäätään ryhtyi presidenttiehdokkaaksi, ja saavutti niin suuren kannatuksen, että hän olisi voinut voittaa presidenttiehdokkuuden, ellei Clintonin tukena olisi ollut superdelegaatteja. Superdelegaatit ovat välttämättömiä modernissa länsimaisessa demokratiassa, sillä muuten olisi olemassa vaara, että vaalin tulos noudattaisi enemmistön tahtoa.

Tämän vuoden kampanjaa seuratessani mikään ei ollut huvittavampaa kuin lukea poliittisten toimittajien hokemia, kuinka Donald Trump, miljonääriliikemies ja tv-tähti, joka tuntee kaikki ja kaikki hänet, mukamas olisi anti-establishmentin kandidaatti. Kissan viikset. Bernie Sanders oli anti-establishmentin kandidaatti, ja siitäkin voi keskustella. New York Daily Newsin haastattelu repi Sandersin politiikan riekaleiksi (hänellä ei ollut todellisia vastauksia, vain aatteita), ja osoitti, että hän ei ole käyttänyt New Yorkin metroa ainakaan 2000-luvulla.

Mutta Sanders oli tyylikäs ja hallitsi koreografian. Kun puoluekokouksessa päästiin Vermontin ääniin, Vermontin tyttö ilmoitti että ”Vermont passes”. Sitten jatkettiin lista loppuun Wyomingiin saakka, minkä jälkeen kysyttiin Vermontilta, oletteko päättänyt. Tässä vaiheessa Sanders oli laskeutunut Vermontin delegaation luokse, sai mikrofonin käteensä, ja ilmoitti siirtävänsä kaikki äänensä Clintonille, kovapintaisimpien kannattajiensa suureksi suruksi. He suorittivatkin sitten ulosmarsseja, huusivat Bernietä, ja protestoivat aiheellisesti vinksahtanutta järjestelmää vastaan, ja parin viikon päästä alkoivat kannattaa Clintonia.

Frank Zappa oli oikeassa. Kun maailma ja sinä otatte yhteen, pistä rahasi likoon maailman puolesta.

Amerikasta ja maailmasta on vaikea löytää henkilöä, joka olisi oikeasti innoissaan Hillary Clintonista. Mutta on ihmisiä, jotka ovat innoissaan Donald Trumpista, ja hyvästä syystä.

Republikaanit on USA:n puolueista se, jolla on selkeä perinteinen ideologia: fiskaalikonservatismi, abortin vastustus, maailmanpoliisi, bisnes. Tätä perinteistä reaganilaista republikaanisuutta edusti esivaaleissa parhaiten Jeb Bush, muutamien tarkkailijoiden mielestä fiksuin kaikista Busheista (mikä ei välttämättä paljoa sano), ja juuri hänestä ei tietenkään tullut koskaan presidenttiä.

Vuosikymmenet republikaanit ovat vannoneet kukistavansa hirvittävän tuhlauskoneen nimeltä Washington DC, leikkaavansa hirviömäisiä sosiaalikuluja, ja alentavansa rikkaiden veroja. Mutta mitä sanovat republikaanien äänestäjät? 68% republikaanien äänestäjistä vastustaa sosiaalileikkauksia. Ainoa republikaani esivaaleissa, joka julisti että hän ehdottamasti aikoo jättää sosiaalietuudet rauhaan, oli – Donald Trump.

Toinen republikaanien perinteinen lempilapsi on globalisaatio, kansainväliset vapaakauppasopimukset, jotka tekevät työstä halvempaa, avaavat markkinoita, ja luovat pelikentän, jossa voittaja voittaa todella isosti. Se esivaaliehdokas, joka tihkui kaikkein myrkyllisintä sappea kaikkea vapaakaupalta haiskahtavaakin kohtaan, oli, no, tiedätte kyllä, Donald Trump.

Elokuuhun saakka ei ollut vaikeaa kuvitella, että äänestäjä, joka pitää näitä kysymyksiä tärkeinä, on valmis antamaan anteeksi Trumpin möläytykset. Nehän vain tekevät hänestä ihmisen ja virkistävän ilmestyksen. Eikä niistä ole pulaa. En minäkään jaksanut lukea tätä artikkelia kokonaan, mutta vilkaiskaa miten juttu loppuu. 100 Days Of Donald Trump (Politico)

Elokuun alussa raja tuli vastaan. Trump kokemattomuuttaan oli lopulta vienyt roolinsa (roolin, koska todellista Trumpia ei ole olemassa, eikä ole koskaan ollut) niin pitkälle, että se ei enää naurattanut. Nate Silverin reaaliaikaisessa mallinnuksessa todennäköisyys (ei gallupkannatus, vaan todennäköisyys) sille, että Trump voittaisi vaalit, romahti kahdessa päivässä 49%:sta 14:ään. Ellei kuulu odottamattomia sensaatiouutisia, Trump yksinkertaisesti ei tästä enää toivu.

Trumpin show on imenyt kaiken huomion itseensä niin tarkkaan, että Hillary Clinton joutuu hukuttamaan planeetan sisältöpapereihin, poliittisiin ohjelmiin, julistuksiin, raportteihin (viimeisin luku on 89, mutta laskenta on kesken) ennen kuin ne herättävät mitään huomiota saati kriittistä tarkastelua, vaikka pitäisi. Trump tekee tällä Clintonille suuren palveluksen. Ylipäätään ehdokkaan, joka on niin vakuuttavassa johdossa kuin Clinton, ei tarvitsisi tehdä yhtään mitään. Hän voisi vain istua tuolissaan ja kampanjoida pahvikuvansa välityksellä, kuten Sauli Niinistö teki.

Mikä kaikki johtaa kysymykseen, joka esitettiin puolivakavissaan jo esivaalien yhteydessä: onko epätyypillinen republikaani Donald Trump Clintonin myyrä, jonka tehtävänä on tuhota republikaaninen puolue? Jos on, niin hän on suoriutunut loistavasti. Republikaanien suurin pelko on, että Trumpin alamäki räjäyttää senaatin ja kongressin vaalit samaa tietä. Puolueessa on jo vaadittu, että voimavarat tulisi keskittää edustajapaikkojen puolustamiseen ja unohtaa Trump. Tähän ei ole edes laskettu mukaan George W. Bushin huokaisua ”olinkohan minä viimeinen republikaaninen presidentti”.

Kysymys ei ole siitä, etteikö 160-vuotias republikaanipuolue tunnistaisi omia ongelmiaan. Vuoden 2012 vaalitappion jälkeen republikaanit laativat ruumiinavausraportin, joka etsi vastauksia kysymykseen, mikä meni pieleen. Päällimmäisin johtopäätös kuului, että republikaanien on uudistuttava ja houkuteltava mukaan enemmän mustia, enemmän latinoja, ja enemmän naisia, ja heidän tulisi tuntea itsensä tervetulleiksi. Kaiken huipuksi Hillary Clinton on kaikkien aikojen toiseksi epäsuosituin presidenttiehdokas, joten vuoden 2016 vaalit olisivat olleet täysin voitettavissa.

Sen jälkeen republikaanit menivät ja valitsivat ehdokkaakseen kaikkien aikojen epäsuosituimman kandidaatin kaikissa äänestäjäryhmissä, Donald Trumpin, jonka gallupkannatus mustien keskuudessa on väkevä 1%, ja oman puolueensa johtosiivessä ei paljoa enempää.

Ajatella, että G.B.Trudeaun Doonesbury-sarjassa vuonna 1984 Mike sai paikan copyna, jonka epätoivoinen tehtävä oli markkinoida Reagania mustille äänestäjille. Miken työ oli kevyttä keittoa. Vuoden 2016 Mike Doonesbury ei pystyisi turvautumaan mustaan huumoriin, vaan viiltäisi ranteensa auki.

Ja mitä meidän pitäisi ajatella laajasti uutisoidusta tarinasta, että Trumpin poika olisi tarjonnut varapresidentin virkaa John Kasichille, Ohion kuvernöörille, joka ei edes halunnut olla paikalla Trumpin puoluekokouksessa, vaikka se järjestettiin Kasichin kotiosavaltiossa. Tarinan mukaan dialogi meni näin:
- Onko Kasichin toimistossa. Täällä Eric Trump. Haluaisiko kuvernööri Kasich historian voimakkaimmaksi varapresidentiksi?
- Öö, miten niin?
- Herra Trumpin varapresidentti tulee olemaan vastuussa USA:n sisä- ja ulkopolitiikasta.
- Tuota, mistä herra Trump sitten on vastuussa?
- Herra Trump tekee Amerikasta jälleen suuren.

Onko tarina uskottava? Mitä suurimmassa määrin! Tämä on täyttä Trumpia: hän lisensioi oman nimensä kivennäisvesille, viineille, koruille, hajuvesille, aikakauslehdille, hotelleille ja ravintoloille, olematta missään tekemisissä itse tuotteiden tai palveluiden kanssa. Nyt hän vain liittää brändi-portfolioonsa uutuustuotteen nimeltä Yhdysvaltojen presidentti.

Kasich kieltäytyi. Varapresidentiksi nimettiin kuvernööri Mike Pence, jolla olisi ollut muutoin edessään hikinen ja vaikea vaalitaistelu Indianassa. Lehdistön edessä julkistustilaisuudessa, jossa piti tehdä Pence tutuksi, Trump puhui 25 minuuttia itsestään ja Pence viisi minuuttia Trumpista.

Perinteisesti kampanjoissa varapresidenttiehdokas on ollut nykyistä hallintoa haukkuva rakkikoira ja presidenttiehdokas piirtänyt suuria linjoja. Trumpin kampanjassa Trump on pitänyt huolen vaahtoamisesta ja Pence yrittää kiireen kaupalla korjata siltoja, joita Trump polttaa kuin pyromaani.

Anti-Trump-republikaaneilla on nyt lopulta oma ehdokas, Evan McMullin. Niin siis kuka? Aivan. Järkevämpää olisi äänestää libertaari Gary Johnsonia, jolla on todellinen mahdollisuus saavuttaa gallupeissa 15%, mikä vaaditaan debatteihin pääsyyn. Hän saattaa päästä sinne muutenkin, koska tällä hetkellä epäillään, suostuuko Trump saapumaan paikalle väittelemään Clintonia vastaan.

Republikaanit tulevat pitkään riitelemään siitä, kuinka hitusen maltillisempi Donald Trump olisi ollut vaarassa voittaa koko roskan, ja mitä se kertoo heistä itsestään ja mitä se osoittaa Amerikasta, paitsi sen, että kaikkien mahdollisuuksien maassa kenestä tahansa voi tulla presidentti, kunhan vain hän on miljonääri ja hänen nimensä on Clinton tai Bush.

mrsmith2.jpg

Puolet amerikkalaisista viisauksista ja truismeista on ammattiurheilijoiden käsialaa.
Jalkapallovalmentaja Vince Lombardin sanoin, voitto ei ole tärkein päämäärä, se on ainoa päämäärä. Trumpin kaataa Trump itse, ja hänen vimmattu vulgaaridarwinilainen voiton ylistyksensä. Hänen johdollaan USA on jälleen voittaja, koska hän on voittaja, mikä saa monet kysymään, miksi hän haluaa puhua enemmän itsestään kuin maastaan. Mutta ei se mitään. Heti seuraavassa lauseessa hän sabotoi kaiken sanomalla, että kun hän voittaa, niin hän panee maailman maksamaan siitä.

En tarkoita sitä, että olen eurooppalaisena helvetin huolissani, kiinnostaako Baltia enää Natoa (ei suuremmin, mutta aikaisemmin sentään sitä ei ole näin näkyvästi mainostettu), vaan sitä, että Trumpin puheissa avautuu räikeä ristiriita voittajan elkeiden ja todellisen voittajan välillä.

Perinteinen amerikkalainen voittaja on ollut Abraham Lincoln tai lännenfilmin sheriffi, Watergaten aikaisissa elokuvissa lainsuojaton. Taistelussa tulinen, rauhassa armollinen. Americanan jumaloituja kulmakiviä ovat sellaiset hetket kuin kenraali Leen pyyntö Appomattoxissa, että konfederaation sotilaat saisivat pitää hevosensa ja viedä ne kotiinsa, koska niitä tarvitaan maatöihin, mihin kenraali Grant välittömästi suostui. Dwight Eisenhower oli voittaja, ja miten hämmästyttävän epätrumppimaisia asioita hän sanoikaan.

”Näytä minulle hyvä häviäjä, niin näytän sinulle häviäjän”, sanoi myöskin Vince Lombardi. Donald Trump on aivan mahdottoman huono voittaja. Hänestä puuttuu vähäisinkin teeskennelty jalous. Trumpismit eivät ole voittajan, vaan pullistelevan altavastaajan puhetta. Ronald Reagan ei tehnyt tällaista virhettä. Hän oli opiskellut elokuvat, jotka kertoivat, millaisina amerikkalaiset haluaisivat itsensä nähdä. Trump näyttelee roolin perusteellisesti väärin.

Silloin harvoin, kun Trump markkinoi optimismia, maassa jossa kirottu positiivinen ajattelu on suurinpiirtein uskonkappale, hän päätyy siihen negatiivisuuden kautta, mikä murentaa narratiivin koko markkinointipotentiaalin. Trumpin Amerikassa ei ole Reaganin tavoin aamu, vaan sysimustin yö. Maa on vihollisten piirittämä, ja kaiken huipuksi vihollinen on keskuudessamme. Trumpin kieli on alusta loppuun defensiivistä, mikä johtaa täysin loogisesti sellaisiin neronleimauksiin kuin että rakennetaan muuri Meksikon rajalle ja Meksiko ilman muuta itse maksaa sen. Diili?

Warren Buffett, joka on suurinpiirtein sata kertaa Trumpia rikkaampi, murjaisi Clintonin tilaisuudessa, että hänen kokemuksensa mukaan menestyvä liikemies ei ole se, joka sanoo ”sinut on erotettu”, vaan se, joka sanoo ”sinut on palkattu”. Nyt kun on ehditty epäillä, jättääkö oppipoika Trump roolinsa presidenttisarjassa kesken esityskauden huonojen katsojalukujen vuoksi, mieleeni tulee elävästi Richard Nixon. ”I have never been a quitter”, sanoi Nixon. Heti sen jälkeen hän erosi.

Trumpin kampanjan avainhenkilöitä on vaihdettu jo kaksi kertaa, enkä usko että sekään riittää. Loppu tulee vasta, kun Omarosa esiintyy Trumpin lehdistösihteerinä ja Dennis Rodman rahoituspäällikkönä. Joka tapauksessa, kuten meille on kerrottu, Trumpin kampanja alkaa todella vasta syyskuussa, viimeistään lokakuussa, tarpeen vaatiessa marraskuussa. Kerrankos rakennusalalla avajaisia välillä siirretään.

posse.jpg

Kun ajauduimme nyt tarkastelemaan amerikkalaisen ihanteen kasvoja elokuvista, niin on tärkeätä muistaa, että USA ei ole kuitenkaan pelkästään Frank Capran naiivien ja nuhteettomien sankareiden maa. Se on myös Joe McCarthyn, J.Edgar Hooverin ja Richard Nixonin maa, jossa militantti vihollisten metsästäminen keinolla millä hyvänsä on syvään juurtunutta kansanperinnettä. Mr Smith ja Joe McCarthy intohimossaan ja vakaumuksessaan ovat samaa juurta. Heitä ajoi eteen aatteen palo. Mikä se aate on, se on sivuseikka. Ja eikö Bernie Sanders jossakin vaiheessa talven ja kevään aikana omaksikin hämmästyksekseen huomannut olevansa eräänlainen Mr Smith tai John Doe…

Watergaten aikaisista elokuvista mielenkiintoisin on Kirk Douglasin Posse (1975). Lievästi sanottuna niljakkeen oloinen sheriffi (Kirk Douglas) pitää yllä lännessä yksinvaltaansa ja pyrkii senaattoriksi, apunaan palkkatappajia ja konnia, jotka luonnollisesti elokuvan mittaan vaihtavat puolta. Tämä on aina ongelmana, kun lähtee hankkimaan apulaisia, jotka ovat ostettavissa. Silloin saa apulaisia, jotka ovat ostettavissa.

Miksi eivät olisi. Kun homma menee kovaksi, ammattilainen hoitaa hommansa. Republikaanien puoluekokouksessa poikansa Benghazissa menettänyt äiti piti sydäntäsärkevän puheen, jossa hyökättiin rajusti Clintonia vastaan. Sen jälkeen puheen kirjoittaja Richard Cross on kertonut, että hänen mielipide-eronsa Trumpin kanssa ovat ”eeppistä luokkaa”, ja että hän harkitsee vakavasti äänestävänsä Clintonia. Hän varmasti itkee koko matkan mennessään pankkiin.

Donald Trumpin aatteellinen pohja on niin epäselvä, että siitä ei kannata edes puhua. Doonesburyssa Trump mainostaa, että hänellä on kantoja, totta tosiaan, katsokaa vaikka, minulla on kaksi kertaa enemmän kantoja kuin kaikilla muilla poliitikoilla!

Kannatan pragmatismia ja vihaan ideologioita. Mutta kun minä, epätyypillinen anarkistinen äänestäjä par excellence, joka seuraan politiikkaa enemmän kuin mulkkupäät, joilla on puoluekanta, kuulen että Trumpin ainoa tarjous on yksinkertaisesti ”parempi diili”, jonka hän kuulemma taikoo hihastaan tuosta noin, ja siinä on koko mainio periaate, niin silloin on pakko kysyä, mikä maailmassa takaisi sen, etteikö Trump olisi itsekin ostettavissa heti sillä hetkellä, kun joku tekee hänelle tarjouksen, josta ei voi kieltäytyä.

Jos Hunter S. Thompson ei olisi ampunut kuulaa kalloonsa, mitä saisimmekaan lukea nyt presidenttiehdokkaasta, joka on valmis rikkomaan tietoisesti perustuslakia, pitää mustaa listaa viestintävälineistä, tai on valmis pyyhkimään takalistonsa oikeusistuimien päätöksillä… Ah, madness. How long, O my Lord, how long? Ehkä ilmavoimien lentosotilas Thompsonkin kirjoittaisi, että Trumpin vertaaminen viemärissä hirtettävään emäsikaan Nixoniin on totta puhuen kohtuutonta.

Sotaveteraani, vasemmistorepublikaani Nixon ei ikinä parjannut sotaveteraaneja tai kaatuneiden omaisia.

posse2.jpg

Mitä me haluamme poliitikoilta: ristiriitaisia, kaksinaismoralistisia asioita. Onko silloin kumma, että politiikkaan valikoituu yksinomaan ristiriitaisia ja kaksinaismoralistisia tyyppejä. Poliitikot ovat ekstremistejä, äärimmäisyysihmisiä. He tahtovat huipulle, ottavat järjettömiä riskejä, ja siksi he jäävät kiinni sepalus auki, kuten Bill Clinton.

Kyse ei ole jostakin erityisestä nykypäiväisestä rappiosta. Myyttinen George Washington tarinan mukaan pienenä kaatoi kirsikkapuun, ja tunnusti sen isälleen, koska hän ei voinut valehdella. Hän sai surmansa paetessaan rakastajattarensa aviomiestä ikkunasta ulos. Washington valitettavasti unohti, että ikkuna oli toisessa kerroksessa. (Virallinen versio puhuu toista, mutta sen voitte lukea muualta.)

“You just choose your set of facts, which is basically what politics is” – John Dickerson, CBS

Onko mielekästä syyttää poliitikkoa valehtelijaksi, kun valikoitu näkemys todellisuudesta on politiikan ydinsisältö? Ja Donald Trump nimenomaan on poliitikko. Älkää erehtykö tästä. Jos CBS-TV:n John Dickerson on oikeassa, ja hänhän on, niin siinä tapauksessa henkilö, joka haluaa saavuttaa kokonaiskuvan maailmasta ja asioiden tilasta, tekee viisaammin jos hän valitsee vaikkapa tieteen politiikan sijasta. Politiikassa sellainen pyrkimys ei ole ansiokasta.

2016 on Trumpin vuosi lopputuloksesta riippumatta. Hänen ohjelmanumeronsa on hallinnut tätä vaalivuotta suvereenilla tavalla. Trump on näyttänyt maailmalle politiikan paljaana, karvoineen päivineen. Se on hänen suurin ja merkittävin saavutuksena, ja se tullaan kiitollisena muistamaan. Ecce homo.

Vaaliyön vihje tällä hetkellä: Jos Georgia menee alkuyöstä Clintonille, niin voi painua saman tien pehkuihin.

Thursday, 18 August, 2016

Hello World

Sanokaamme, että yritys on ainakin hyvä.

elisa_angelinajolie.jpg