Wednesday, 30 November, 2016

Mikojan Kuubassa

castro.jpg

Radio Rebelde ilmoittaa Fidel Castron kuolemasta (10 MB mp3).

Neuvostoliiton ulkoministerin Anastas Mikojanin vierailu Havannassa Kuuban ohjuskriisin jälkeen marraskuussa 1963. Suora ja tarkistettu käännös Tekno-Kekon yksityiskokoelmista.

Mikojan: Sitten on kysymys Latinalaisesta Amerikasta ydinaseettomana vyöhykkeenä. Auttaisi asiaa, jos Kuuba tekisi ehdotuksen, jossa vaaditaan ydinasekieltoa kaikkiin Latinalaisen Amerikan maihin. Neuvostoliitto on jo luvannut vetää aseensa pois. Meidän pitäisi yhtä lailla estää amerikkalaisia sijoittamasta ydinaseita Latinalaiseen Amerikkaan. Tällainen YK:n päätös hyödyttäisi Kuubaa.

Dorticos: Revolucion o muerte!

Mikojan: Noh noh, minä ymmärrän että olette nuoria ja kärsimättömiä. Te olette hyvin romanttisia. Tavallaan tuotte mieleen nuoruuteni. Silloin minäkin rakensin maata asepuvussa. Mutta vallankumous ei ole vain vanhan tuhoamista, se on myös uuden rakentamista. Parhaat olosuhteet uuden rakentamiselle ja imperialismin kitkemiselle tarjoaa rauha. Haluaisinkin keskustella tästä toveri Fidelin kanssa.

Guevara: Patria o muerte!

Mikojan: Hyvä toveri Ernesto, amerikkalaisten tukikohta Paraguayssa ei ole meidän huolenaiheemme. Neuvostoliiton pitkän matkan ohjukset sen omalla alueella pystyvät tuhoamaan Yhdysvallat. Saanko kysyä, missä Fidel on?

Aragones: Socialismo o muerte!

Mikojan: Minä muistutan, että vaikka neuvostosotilaat eivät taistelleet Kuubassa, niin he olisivat olleet valmiita tekemään sen viimeiseen veripisaraan saakka. Lehtenne kertovat että Kuuban konsulille Shanghaissa luovutettiin 38 000 allekirjoittajan adressi Kuuban puolesta. Mitä hyötyä sellaisesta todella on? Voimme mekin kerätä 200 miljoonan neuvostokansalaisen adressin Kuuban hyväksi, mutta se ei vahvistaisi Kuuban puolustusta vähääkään. Missä Fidel on?

Dorticos, Guevara ja Aragones: Muerte o muerte!

Mikojan: Toivon, että voimme tavata pian uudelleen. Minun täytyy nyt sähköttää Moskovaan.

Dorticos, Guevara ja Aragones: Hasta la victoria siempre!

Friday, 11 November, 2016

Trump voittaa

hunter-s-thompson.jpg

”Viemärissä hirtettävä ääliö! Syö paskaa ja kuole!”
Vaihdoin silmälasini toisiin ja katsoin, kuka tervehtii minua näin reippaasti. Asiasta ei voinut erehtyä. Nuo korealaisen vivahteiset silmät, jotka hän peitti mieluusti aurinkolasien taakse. Imuke, joka sai hänen suunsa raolleen juuri sen verran, että hänen suupielensä näytti lukittuneen pysyvästi irvistykseen, jonka tottumaton olisi tulkinnut verenhimoiseksi. Kalju fedoran peittämä päälaki. Levottomat sormet, jotka etsivät kuumeisesti asioita, joita peukaloida.
Ajattelin, että hän on hologrammi, ja nousin ylös tarkistamaan, oliko hänen ohimollaan luodinreikä, mutta hän oli kärsimätön ja puisteli päätään vihaisesti.
”Hunter S. Thompson”, totesin.
”Sinäkö kirjoitit tällaista roskaa, jossa lukee että Donald Trump häviää vaalit?”
”Niin kirjoittivat kaikki muutkin. Kaikki olivat väärässä. Gallupit oli pielessä. Media oli kujalla. Ammattipoliitikot oli paniikissa. Trumppi vain tuli ja voitti, kuin luonnonvoima.”
”Sanelen sinulle seuraavan jutun, jonka sitten julkaiset.”
”Minä en pyytele anteeksi. Pahimmassakin tapauksessa tapahtui vain niin, että kirjoitin roskaa internettiin. Voi kamala.”
”Älä ikinä pyydä anteeksi. Älä ikinä selitä”, sanoi Hunter ja sytytti savukkeen.

”Mitä ajattelit kirjoittaa, ennen kuin tulin käymään?” Hunter kysyi.
”Mielessäni oli, että Trump on MTK:n ja Keskustapuolueen ehdokas, joka voittaa maaseudulla ja häviää kaupungeissa, mutta en ole varma, kuinka se soveltuu Yhdysvaltoihin. Samantekevää. En saa sitä aloitetuksi. En edelleenkään pysty millään käsittämään, miten monimiljonääri joka tuntee kaikki, ja kaikki hänet, voi väittää olevansa unohdetun kansan ehdokas? Tätä minä olen ihmetellyt vuoden päivät. Mutta amerikkalaiset tuntuvat uskovan. Pitäisiköhän siteerata, mitä Lincoln sanoi ihmisten huijaamisesta.”
”Olet idiootti. Arvaa, olisiko hänen kannattanut sanoa olevansa harvojen ja valittujen ehdokas?”
”Niin no.”

”Oliko medialla mitään merkitystä?” kysyin Hunterilta.
”Se loi ja valitsi Trumpin”, Hunter vastasi.
”Näinhän sitä sanotaan. Kahden miljardin arvosta ilmaista tv-aikaa, eikä ole olemassakaan huonoa julkisuutta ja niin poispäin.”
”Ei. Tarkoitan sitä todella.”
”Mitä? Jokainen talkshow-isäntä sanoi suoraan trumppimaisin sanankääntein, että ukko on paska. Jokainen mediassa esiintyvä, joka esitti muuta, leimattiin mielisteleväksi luopioksi tai omassa varjotodellisuudessaan eläväksi. Onko koskaan nähty vaaleja, joissa jokainen itseäänkunnioittava tv-hahmo on ollut näin yksituumaisesti yhtä ehdokasta vastaan?”
”Kuule, minä olin ammattitoimittaja koko elämäni ajan.”
”Tiedän.”
”Ei minulla ollut mitään harhaluuloja, että ihmiset olisivat lukeneet jotain New York Timesin pääkirjoituksia edes 1970-luvulla. Niitä ei ole edes tarkoitettu yleisölle. Ne on kirjoitettu päättäjille, eikä nekään niitä halunneet uskoa. Enkä minä edes kirjoittanut pääkirjoituksia. Kirjoitin politiikasta rock-lehteen. Siis mitä vittua sellainen edes on.”
”Mutta Trump…”
”Luuletko, että joku Stephen Colbert tarvitsee julkista terveydenhoitoa? Luuletko, että Michael Moore seisoo soppajonossa kuppi kourassa? Trumpin äänestäjä katseli tätä ruoskintaa, kauhistelua ja paheksuntaa ilmeen värähtämättä ja päätti että minäpä näytän teille vaalipäivänä. Ja tiedätkö mitä? Hän näytti. Keskisormea.”

”Mistä Trump sai äänestäjänsä? Oliko ne nämä kuuluisat vihaiset valkoiset duunarit, joiden työ on ulkoistettu Kiinaan?”
”Ja naiset.”
”Naiset?”
”52% valkoisista naisista äänesti mieluummin Donald Trumpia kuin Hillary Clintonia, sanoi yksi exit poll. Älä kysy minulta. Kysy naisilta. Mutta jos olisin nainen, kyllä minäkin mutisisin, miksi pirussa minun pitäisi äänestää ehdokasta vain sillä perusteella, että hän on nainen.”
”Johtiko media harhaan? Minä luin pitkin kesää, kuinka republikaaneilla on nieleskelemistä siinä, että ehdokkaana on epätyypillinen republikaani nimeltä Trump.”
”Johti harhaan, mutta toisinpäin. Kukaan mediakuplassa ei halunnut ottaa selvää, kuinka paljon karvaampi pala Clinton oli demokraateille.”
”Mitä?”
”Barack Obama sai vuonna 2012 66 miljoonaa ääntä. Hillary Clinton sai vuonna 2016 60 miljoonaa ääntä. Clintonin perkele onnistui aivan omin voimin hukkaamaan kuusi miljoonaa äänestäjää. Surkea suoritus. Ei sellainen ehdokas ansaitse tulla presidentiksi.”
”Demokraatit siis jäivät kotiin?”
”Tai äänestivät Trumpia. Vuoden 2016 vaaleissa oli kaksi suurta kansanliikkeen tyylistä ilmiötä, eikä kumpikaan heistä ollut Hillary Clinton.”

”Tietääkö edes Donald Trump itse, miksi hän halusi presidentiksi?”
”Tietää. Se on toinen kysymys, onnistuuko hän.”
”En millään osaa kuvitella, että Trump jaksaisi olla tekemisissä ammattipoliitikkojen kanssa päivittäin. Hän turhautuu, suuttuu, ja raivoaa, olkoonkin että hänen puolueellaan on enemmistö niin kongressissa kuin senaatissa. Herkuttelen ajatuksella, että Trump alkaa kiukutella niin paljon, että tekee virkavirheen ja saa potkut kuten Nixon.”
”Olin Valkoisen Talon nurmikolla kun Nixon astui pakohelikopteriinsa ja näytti sen idioottimaisen voitonmerkin. Trump varmaan näyttäisi peukaloa.”
”Jos Trump ja republikaanit asettuvat vastakkain, kumpi voittaa?”
”Republikaanit. Mutta he tarvitsevat jonkun, joka pyöräyttää puukkoa. Trumpin vastustajia lymyilee verhojen takana yllin kyllin.”
”Luin koko kesän artikkeleita, joissa kysyttiin, onko republikaanipuolue loppu. Nyt niissä samoissa artikkeleissa kysytään, onko demokraattipuolue loppu.”
”Yhtä mielekästä olisi kysyä, onko ahneus loppu.”

”Atlanticissa oli lukijakirje, josta allekirjoitan jokaikisen sanan. Lyhyesti sanottuna: ’Trumpin äänestäjät halusivat sanoa, että lakatkaa nimittelemästä ja pomottelemasta’. Yksityiskohtaisemmin: ’Vasemmisto oli mielestäni oikeassa homoavioliittojen suhteen, mutta heti kun niistä tuli väistämättömyys, niistä tuli myöskin klubi. Jos joku leipomo tai valokuvaamo ei halua osallistua siihen, se joutuu demonisoiduksi ja sitä uhkaillaan. Vasemmisto on mielestäni oikeassa siinä, että mustia kohdellaan vieläkin alakastina ja epäreilusti. Mutta samalla on viestitetty, että tämän epäkohdan korjaamiseksi joutaa mainiosti uhrata sanan ja ilmaisun vapaus, ja yksityisiä mielipiteitä sopii julkistaa millä hinnalla tahansa ja käyttää niitä tuottamaan sinulle potkut.’
’Vasemmisto harrasti uhkapeliä kutsumalla puolta kansakuntaa rasisteiksi, älykääpiöiksi, ja öyhöttäjiksi. Se julisti, että jos et ole sataprosenttisesti meidän puolellamme, niin olet sataprosenttisesti paha, jättäen kokonaan huomiotta, että jos näin on, niin kenelläkään oikealla ei silloin ole mitään syytä tehdä edes pieniäkään myönnytyksiä. Jos täsmälleen saman kohtelun saa osakseen äänestämällä niin Jeb Bushia kuin Donald Trumpia, niin miksi pitäisi valita sosiaalisesti hyväksyttävämpi vaihtoehto Jeb?’
’Äärivasemmisto pelasi uhkapeliä, ja maltillinen vasemmisto antoi sille hyväksyntänsä vaikenemalla. Ja sitten tuli joku, joka puhui mitä sylki suuhun tuo.’
’Jos vasemmisto olisi käyttänyt dominanssiaan kulttuurissa ja mediassa vastuullisesti, niin he olisivat voittaneet helposti, ja mikä vielä enemmän, Trump ei olisi ollut koskaan edes mahdollinen. On vaikea tuntea syyllisyyttä kun näkee, kuinka monet ihmiset, jotka ovat vuosikaudet sanoneet tuhoavansa kaiken mihin uskon ja tekevänsä minusta väkisin kaltaisensa, saavat nyt näpeilleen.’
’Koulukiusaaja voi olla oikeassa ja silti koulukiusaaja. Kiusattu voi olla väärässä ja silti tapella vastaan. Toivottavasti opetus ymmärretään ja muistetaan.’
Mitä sanot, Hunter?”
”Pidin tuosta, että puhuu mitä sylki suuhun tuo.”
”Sen arvasin.”
”Arvaat kai jo, ketä olisin äänestänyt, jos olisin ollut elossa vuonna 2016.”
”Clintonia.”
”Trumpia.”
”Mitä?”
”Jos vasemmisto saisi päättää, istuisin vihapuheesta linnassa, koska olen kirjoittanut että kusipää Ed Meese olisi pitänyt sitoa auton peräpuskuriin ja raahata häntä kymmenen kilometriä pitkin Pennsylvania Avenueta. Jos vasemmisto saisi päättää, minulla ei saisi olla asekokoelmaa. Jos vasemmisto saisi päättää, minulla ei olisi oikeutta valita, mitä pillereitä popsin yksityisesti kotini rauhassa. Jos vasemmisto saisi päättää, vanha Volvoni asetettaisiin käyttökieltoon. Jos vasemmisto saisi päättää, minulla lyhyesti sanottuna ei olisi oikeutta elämääni. Aikaisemmin vasemmisto oli liberaali ja kunnioitti kansalaista. Se oli viime vuosisadalla. Sitten tulee lopulta Donald Trump, jonka elämäntavat eivät ole moraalisen enemmistön testaamia, joka ei totisesti ole kenellekään yhtään mitään velkaa, ja sanoo että haistakaapa kaikki määräilijät persettäni. Hitto vieköön, ketä muuta muka rehellinen itsenäinen amerikkalainen kannattaisi?”
”Toisin sanoen, Trump on sydämeltään anarkisti, kuten Michael Moore väittää. Todellinen Freak Power –ehdokas, joka on valmis päällystämään pääkadut turpeella ja muuttamaan New Yorkin nimen Fat Cityksi.”
”Trump Cityksi.”
”Sama asia.”
”Far out!”

Friday, 21 October, 2016

No business like show business

hindutrump.jpg

It was real.

Tuesday, 20 September, 2016

Obaman ukulele

ukulele.jpg
Kuvan ukulele ei liity tapaukseen

Leijonan luolan Mark Cuban tarjoaa Trumpille 10 miljoonaa dollaria, jos Trump suostuu nelituntiseen tv-haastatteluun, jossa tämä joutuu kertomaan ilman avustajia ja teleprompteria, millaista politiikkaa hän aikoo todella toteuttaa.

Kommentaattorit ovat luonnehtineet suunniteltua mediaspektaakkelia sanoilla ”neljä tuntia Amerikan kahden huomionkipeimmän kusipään seurassa.”

Mistä pääsemmekin presidentti Barack Obaman kuuluisaan syntymätodistukseen. Viime viikolla Trumpin kampanja myönsi, että Obaman syntymätodistus on aito. Vuosikaudet asiaa esillä pitäneen Trumpin itsensä suusta tätä ei ole vielä kuultu.

Asialla on ollut merkitystä, koska lain mukaan USA:n presidentin tulee olla vähintään 35-vuotias ja syntyperäinen USA:n kansalainen. Kongressin asiantuntijat ovat samaa mieltä, että nykyisessä maailmassa syntyperäisyyden vaatimus alkaa olla aika turha. Alun perin tuo pykälä kirjattiin siltä varalta, että sortovalta Britannian ketku prinssi yrittäisi hankkiutua siirtokuntien asukkaiden suosioon ja pyrkisi liittämään siirtokunnat takaisin emämaahan sillä minuutilla kun hänet valitaan presidentiksi. Ilmeisesti Amerikan perustajaisät eivät tunteneet aivan täyttä luottamusta amerikkalaisiin.

Obaman syntyperä tuli puheenaiheeksi ensimmäisen kerran vuonna 2004, kun illinoislainen wannabe-poliitikko Andy Martin, joka on hakenut julkiseen virkaan 18 kertaa, levitti tietoa, että Obama on kasvatettu muslimiksi ja on edelleen muslimi, mutta salaa asian, ja mistä muuten tiedämme että kenialaisen isän poika, jonka nimi on Hussein, on edes syntynyt Yhdysvalloissa, häh.

Andy Martin pyrki vuonna 1986 senaattiin kampanjaorganisaatiolla, jonka nimi kuului ”Anthony R. Martin-Trigonan vaalikampanja juutalaisvallan tuhoamiseksi Yhdysvalloissa”. Presidentti George W. Bushia hän syytti siitä, että tämä oli hurjassa nuoruudessaan käyttänyt kokaiinia (mikä voi olla tottakin, mutta ehkäpä Bill Clintonin tavoin hän ei kuitenkaan hengittänyt sisään). Martin on levitellyt ympärilleen tuhansia rikosilmoituksia, missä on sattunut kulkemaankin, ja vuonna 2008 hän esitti että Barack Obaman todellinen isä on havaijilainen Frank Marshall Davis, lehtimies ja aktivisti, jota 1950-luvulla syytettiin kommunistiksi.

Tämä kaikki on kiehtovan värikästä, ja Valkoinen Talo julkaisi lopulta Barack Obaman havaijilaisen syntymätodistuksen verkkosivullaan lopettaakseen typeryydet.

Valkoinen Talo erehtyi. Siitä ne vasta alkoivat.

obama1.jpg

Kieltämättä. Jos en tietäisi asiasta muuten mitään, ja minulle näytettäisiin virallinen havaijilainen asiakirja, jonka on allekirjoittanut U.K.L.Lee (ukulele), niin kyllä minäkin kysyisin, mitä helvetin pelleilyä tämä on. Väärentäkää paremmin.

obama2.jpg

Syntymätodistuksen juokseva leimanumero ei näytä oikein autenttiselta.

obama3.jpg

Toisessa leimassa näyttää olevan ladontavirhe. Siinä näyttäisi lukevan ”txe” eikä ”the”. Jos paperi on autenttinen, niin virheen pitäisi toistua joka ikisessä syntymätodistuksessa. Näin ei kuitenkaan ole.

Tämän nähtyäni en ihmettele ollenkaan, että asiasta on herännyt kysymyksiä. Kiusallisia kysymyksiä on helppo esittää, etenkin politiikassa. Kun Lyndon Johnson vuonna 1948 Teksasissa varasti vaalit, hän löi reippaasti vyön alle ja käski levittämään väitettä, että hänen kilpailijansa tuntee eläimellistä intohimoa sikoihin. ”Mutta Lyndon”, kauhistui Johnsonin kampanja-avustaja. ”Eihän tuo voi olla totta.” ”Ei tietenkään”, vastasi Johnson, ”mutta pankaa se paskiainen kiistämään se!” Aina toimiva taktiikka.

Selitys on, kuten useimmiten asian laita, yksinkertainen ja tylsä. Verrataan nyt Valkoisen Talon värillistä pdf:ää mustavalkoiseen versioon. Se näyttää yhtäkkiä täysin selvältä. Värillinen tausta Valkoisen Talon pdf:ssä on idioottimainen, eikä ollenkaan auta heidän asiaansa.

obama4.jpg

Jos pdf on tehty valokopiosta, joka on otettu kirjaksi sidotuista dokumenteista, mihin vasemman reunan kaartuminen ja varjostus viittaa, niin kaikki omituisuudet voidaan selittää huonolaatuisella valokopiolla ja vielä huonolaatuisemmalla pdf:llä.

obama5.jpg

Sarjanumeron viimeinen ykkönen ei ole ainoa suttuinen kohta pdf:ssä. Myös Obaman äidin sukunimi alkaa suttuisella S:llä. Jos kaikki suttuiset kohdat olisivat väärennöksiä, mitä syytä olisi väärentää Obaman äidin nimi? Mikä se olisi voinut alun perin olla? Wtanley? Ztanley? Xtanley? Entä isän syntymämaa, Genya?

obama6.jpg

Kun paperi aikojen saatossa kellastuu, sitä on vaikea skannata selvästi. Yksinkertaisin keino korjata asia on lisätä kontrastia, jolloin menetetään kuvan hienoimmat detaljit. Leiman TXE on itse asiassa tosiaankin epätasaisesti leimautunut THE, mikä on todistettavissa heti sillä, että X ei missään vaiheessa ulotu H-kirjaimen poikkiviivan ulkopuolelle. Jos siinä olisi ladontavirhe, se olisi pikemminkin M kuin X.

H:n ympäristö on tummempi kuin muu teksti, mikä viittaa siihen, että leiman keskellä paperi on ollut lähempänä ja H:n kohdalla leima menee suorastaan rikki. Tämä tapahtuu helposti, kun paperin alla on pieni murunen tai hiekanjyvä. Valitettavasti leimaajalle ei pälkähtänyt päähänkään, että hän leimailee tulevan USA:n presidentin syntymätodistusta, ja että hänen pitäisi tehdä huolellisinta mahdollista työtä.

Tässä asiassa Valkoinen Talo tosiaan saa mennä itseensä. Sen sijaan, että he olisivat julkaisseet tarkan vähintään väripainatuksen vaatiman 350 dpi-skannauksen, he ruokkivat kaksin käsin itse epäluuloja surkealla toteutuksellaan. Ehkä he ajattelivat, että niille, jotka eivät halua uskoa, ei mikään kuitenkaan riitä. Ehkä he ajattelivat, että tällaiseen julkisuuteen alentuminen on ennenkuulumatonta ja loukkaus presidentin arvovaltaa kohtaan. Sori, en aisti minkäänlaista arvovaltaa missään poliitikossa. Mitä tapahtui sille ajatukselle, että virkaan valittu on palvelija?

Jäljellä on vielä ratkiriemukas ukulele, joka sai loogisen selityksensä siitä, että syntymätodistuksia vahvisti vuosikymmenet Havaijin terveysministeriön edustaja Verna K.L.Lee.

Tarinassa ei ole muuta opetusta kuin kriisiviestinnän ikivanha neuvo: kaikki asiaankuuluva julki heti perinpohjaisesti, ja skannauksia voisi mieluummin tehdä jollakin muulla kuin perunalla.

Todellinen kysymys kuuluisi luultavasti niin päin, että olisiko tällainen sinnikäs epäluulo syntynyt, jos kyseinen epäamerikkalainen USA:n presidentti ei olisi sattunut olemaan demokraattien edustaja, ja vieläpä herra paratkoon musta.

Honolulu baby, where’d you get those eyes
And that dark complexion, I just idolize
Honolulu baby, where’d you get that style
And the pretty red lips, and that sunny smile

Friday, 19 August, 2016

Trump häviää

mrsmith.jpg

Se melkein toimi. Donald Trumpin vaalistrategiassa oli kolme kohtaa. Yksi, puhu suusi puhtaaksi ja kerro yleisölle samaa mitä he ajattelevat. Kaksi, kun media ja asiantuntijat nostavat äläkän, syytä heitä puolueellisiksi ja esiinny ajojahdin uhrina. Kolme, huonoa julkisuutta ei ole olemassakaan. Tällä reseptillä Trump voitti 16 poliittisesti kokeneempaa ja tunnetumpaa poliitikkoa esivaaleissa murskaavasti.

Strategiassa oli vain yksi perusteellinen heikkous. Siinä saarnattiin käännynnäisille. Esivaaleissa äänestää surkea vähemmistö amerikkalaisista, kaikkein militanteimmat puoluetapaukset. Yleiset vaalit ovat täysin toinen asia.

Mutta ei Trump tyhmä ole, kyllä hän tämänkin tiesi. Trumpin kampanjan sisäisissä papereissa puhutaan pitkään ja hartaasti tarpeesta hankkia uusia äänestäjiä, sellaisia jotka yleensä eivät äänestä lainkaan, ja he ovat USA:ssa enemmistö. Jos Trump saisi temmattua heidät mukaan, hän voittaisi maanvyöryllä. Paperilla ajatuksessa oli kovasti järkeä. Mikä aktivoisi epätyypillisen äänestäjän paremmin kuin epätyypillinen ehdokas.

Galluppien perusteella se jäi haaveeksi. Pari kuukautta ennen vaaleja Trumpin asema on mahdoton. Trump ei ole saanut aktivoitua epätyypillisiä äänestäjiään. Sen sijaan hän sai aktivoitua huomattavat republikaanit äänestämään Clintonia.

Olen seurannut Bernie Sandersia 20 vuotta, mutta minulle oli yllätys, että hän ylipäätään ryhtyi presidenttiehdokkaaksi, ja saavutti niin suuren kannatuksen, että hän olisi voinut voittaa presidenttiehdokkuuden, ellei Clintonin tukena olisi ollut superdelegaatteja. Superdelegaatit ovat välttämättömiä modernissa länsimaisessa demokratiassa, sillä muuten olisi olemassa vaara, että vaalin tulos noudattaisi enemmistön tahtoa.

Tämän vuoden kampanjaa seuratessani mikään ei ollut huvittavampaa kuin lukea poliittisten toimittajien hokemia, kuinka Donald Trump, miljonääriliikemies ja tv-tähti, joka tuntee kaikki ja kaikki hänet, mukamas olisi anti-establishmentin kandidaatti. Kissan viikset. Bernie Sanders oli anti-establishmentin kandidaatti, ja siitäkin voi keskustella. New York Daily Newsin haastattelu repi Sandersin politiikan riekaleiksi (hänellä ei ollut todellisia vastauksia, vain aatteita), ja osoitti, että hän ei ole käyttänyt New Yorkin metroa ainakaan 2000-luvulla.

Mutta Sanders oli tyylikäs ja hallitsi koreografian. Kun puoluekokouksessa päästiin Vermontin ääniin, Vermontin tyttö ilmoitti että ”Vermont passes”. Sitten jatkettiin lista loppuun Wyomingiin saakka, minkä jälkeen kysyttiin Vermontilta, oletteko päättänyt. Tässä vaiheessa Sanders oli laskeutunut Vermontin delegaation luokse, sai mikrofonin käteensä, ja ilmoitti siirtävänsä kaikki äänensä Clintonille, kovapintaisimpien kannattajiensa suureksi suruksi. He suorittivatkin sitten ulosmarsseja, huusivat Bernietä, ja protestoivat aiheellisesti vinksahtanutta järjestelmää vastaan, ja parin viikon päästä alkoivat kannattaa Clintonia.

Frank Zappa oli oikeassa. Kun maailma ja sinä otatte yhteen, pistä rahasi likoon maailman puolesta.

Amerikasta ja maailmasta on vaikea löytää henkilöä, joka olisi oikeasti innoissaan Hillary Clintonista. Mutta on ihmisiä, jotka ovat innoissaan Donald Trumpista, ja hyvästä syystä.

Republikaanit on USA:n puolueista se, jolla on selkeä perinteinen ideologia: fiskaalikonservatismi, abortin vastustus, maailmanpoliisi, bisnes. Tätä perinteistä reaganilaista republikaanisuutta edusti esivaaleissa parhaiten Jeb Bush, muutamien tarkkailijoiden mielestä fiksuin kaikista Busheista (mikä ei välttämättä paljoa sano), ja juuri hänestä ei tietenkään tullut koskaan presidenttiä.

Vuosikymmenet republikaanit ovat vannoneet kukistavansa hirvittävän tuhlauskoneen nimeltä Washington DC, leikkaavansa hirviömäisiä sosiaalikuluja, ja alentavansa rikkaiden veroja. Mutta mitä sanovat republikaanien äänestäjät? 68% republikaanien äänestäjistä vastustaa sosiaalileikkauksia. Ainoa republikaani esivaaleissa, joka julisti että hän ehdottamasti aikoo jättää sosiaalietuudet rauhaan, oli – Donald Trump.

Toinen republikaanien perinteinen lempilapsi on globalisaatio, kansainväliset vapaakauppasopimukset, jotka tekevät työstä halvempaa, avaavat markkinoita, ja luovat pelikentän, jossa voittaja voittaa todella isosti. Se esivaaliehdokas, joka tihkui kaikkein myrkyllisintä sappea kaikkea vapaakaupalta haiskahtavaakin kohtaan, oli, no, tiedätte kyllä, Donald Trump.

Elokuuhun saakka ei ollut vaikeaa kuvitella, että äänestäjä, joka pitää näitä kysymyksiä tärkeinä, on valmis antamaan anteeksi Trumpin möläytykset. Nehän vain tekevät hänestä ihmisen ja virkistävän ilmestyksen. Eikä niistä ole pulaa. En minäkään jaksanut lukea tätä artikkelia kokonaan, mutta vilkaiskaa miten juttu loppuu. 100 Days Of Donald Trump (Politico)

Elokuun alussa raja tuli vastaan. Trump kokemattomuuttaan oli lopulta vienyt roolinsa (roolin, koska todellista Trumpia ei ole olemassa, eikä ole koskaan ollut) niin pitkälle, että se ei enää naurattanut. Nate Silverin reaaliaikaisessa mallinnuksessa todennäköisyys (ei gallupkannatus, vaan todennäköisyys) sille, että Trump voittaisi vaalit, romahti kahdessa päivässä 49%:sta 14:ään. Ellei kuulu odottamattomia sensaatiouutisia, Trump yksinkertaisesti ei tästä enää toivu.

Trumpin show on imenyt kaiken huomion itseensä niin tarkkaan, että Hillary Clinton joutuu hukuttamaan planeetan sisältöpapereihin, poliittisiin ohjelmiin, julistuksiin, raportteihin (viimeisin luku on 89, mutta laskenta on kesken) ennen kuin ne herättävät mitään huomiota saati kriittistä tarkastelua, vaikka pitäisi. Trump tekee tällä Clintonille suuren palveluksen. Ylipäätään ehdokkaan, joka on niin vakuuttavassa johdossa kuin Clinton, ei tarvitsisi tehdä yhtään mitään. Hän voisi vain istua tuolissaan ja kampanjoida pahvikuvansa välityksellä, kuten Sauli Niinistö teki.

Mikä kaikki johtaa kysymykseen, joka esitettiin puolivakavissaan jo esivaalien yhteydessä: onko epätyypillinen republikaani Donald Trump Clintonin myyrä, jonka tehtävänä on tuhota republikaaninen puolue? Jos on, niin hän on suoriutunut loistavasti. Republikaanien suurin pelko on, että Trumpin alamäki räjäyttää senaatin ja kongressin vaalit samaa tietä. Puolueessa on jo vaadittu, että voimavarat tulisi keskittää edustajapaikkojen puolustamiseen ja unohtaa Trump. Tähän ei ole edes laskettu mukaan George W. Bushin huokaisua ”olinkohan minä viimeinen republikaaninen presidentti”.

Kysymys ei ole siitä, etteikö 160-vuotias republikaanipuolue tunnistaisi omia ongelmiaan. Vuoden 2012 vaalitappion jälkeen republikaanit laativat ruumiinavausraportin, joka etsi vastauksia kysymykseen, mikä meni pieleen. Päällimmäisin johtopäätös kuului, että republikaanien on uudistuttava ja houkuteltava mukaan enemmän mustia, enemmän latinoja, ja enemmän naisia, ja heidän tulisi tuntea itsensä tervetulleiksi. Kaiken huipuksi Hillary Clinton on kaikkien aikojen toiseksi epäsuosituin presidenttiehdokas, joten vuoden 2016 vaalit olisivat olleet täysin voitettavissa.

Sen jälkeen republikaanit menivät ja valitsivat ehdokkaakseen kaikkien aikojen epäsuosituimman kandidaatin kaikissa äänestäjäryhmissä, Donald Trumpin, jonka gallupkannatus mustien keskuudessa on väkevä 1%, ja oman puolueensa johtosiivessä ei paljoa enempää.

Ajatella, että G.B.Trudeaun Doonesbury-sarjassa vuonna 1984 Mike sai paikan copyna, jonka epätoivoinen tehtävä oli markkinoida Reagania mustille äänestäjille. Miken työ oli kevyttä keittoa. Vuoden 2016 Mike Doonesbury ei pystyisi turvautumaan mustaan huumoriin, vaan viiltäisi ranteensa auki.

Ja mitä meidän pitäisi ajatella laajasti uutisoidusta tarinasta, että Trumpin poika olisi tarjonnut varapresidentin virkaa John Kasichille, Ohion kuvernöörille, joka ei edes halunnut olla paikalla Trumpin puoluekokouksessa, vaikka se järjestettiin Kasichin kotiosavaltiossa. Tarinan mukaan dialogi meni näin:
- Onko Kasichin toimistossa. Täällä Eric Trump. Haluaisiko kuvernööri Kasich historian voimakkaimmaksi varapresidentiksi?
- Öö, miten niin?
- Herra Trumpin varapresidentti tulee olemaan vastuussa USA:n sisä- ja ulkopolitiikasta.
- Tuota, mistä herra Trump sitten on vastuussa?
- Herra Trump tekee Amerikasta jälleen suuren.

Onko tarina uskottava? Mitä suurimmassa määrin! Tämä on täyttä Trumpia: hän lisensioi oman nimensä kivennäisvesille, viineille, koruille, hajuvesille, aikakauslehdille, hotelleille ja ravintoloille, olematta missään tekemisissä itse tuotteiden tai palveluiden kanssa. Nyt hän vain liittää brändi-portfolioonsa uutuustuotteen nimeltä Yhdysvaltojen presidentti.

Kasich kieltäytyi. Varapresidentiksi nimettiin kuvernööri Mike Pence, jolla olisi ollut muutoin edessään hikinen ja vaikea vaalitaistelu Indianassa. Lehdistön edessä julkistustilaisuudessa, jossa piti tehdä Pence tutuksi, Trump puhui 25 minuuttia itsestään ja Pence viisi minuuttia Trumpista.

Perinteisesti kampanjoissa varapresidenttiehdokas on ollut nykyistä hallintoa haukkuva rakkikoira ja presidenttiehdokas piirtänyt suuria linjoja. Trumpin kampanjassa Trump on pitänyt huolen vaahtoamisesta ja Pence yrittää kiireen kaupalla korjata siltoja, joita Trump polttaa kuin pyromaani.

Anti-Trump-republikaaneilla on nyt lopulta oma ehdokas, Evan McMullin. Niin siis kuka? Aivan. Järkevämpää olisi äänestää libertaari Gary Johnsonia, jolla on todellinen mahdollisuus saavuttaa gallupeissa 15%, mikä vaaditaan debatteihin pääsyyn. Hän saattaa päästä sinne muutenkin, koska tällä hetkellä epäillään, suostuuko Trump saapumaan paikalle väittelemään Clintonia vastaan.

Republikaanit tulevat pitkään riitelemään siitä, kuinka hitusen maltillisempi Donald Trump olisi ollut vaarassa voittaa koko roskan, ja mitä se kertoo heistä itsestään ja mitä se osoittaa Amerikasta, paitsi sen, että kaikkien mahdollisuuksien maassa kenestä tahansa voi tulla presidentti, kunhan vain hän on miljonääri ja hänen nimensä on Clinton tai Bush.

mrsmith2.jpg

Puolet amerikkalaisista viisauksista ja truismeista on ammattiurheilijoiden käsialaa.
Jalkapallovalmentaja Vince Lombardin sanoin, voitto ei ole tärkein päämäärä, se on ainoa päämäärä. Trumpin kaataa Trump itse, ja hänen vimmattu vulgaaridarwinilainen voiton ylistyksensä. Hänen johdollaan USA on jälleen voittaja, koska hän on voittaja, mikä saa monet kysymään, miksi hän haluaa puhua enemmän itsestään kuin maastaan. Mutta ei se mitään. Heti seuraavassa lauseessa hän sabotoi kaiken sanomalla, että kun hän voittaa, niin hän panee maailman maksamaan siitä.

En tarkoita sitä, että olen eurooppalaisena helvetin huolissani, kiinnostaako Baltia enää Natoa (ei suuremmin, mutta aikaisemmin sentään sitä ei ole näin näkyvästi mainostettu), vaan sitä, että Trumpin puheissa avautuu räikeä ristiriita voittajan elkeiden ja todellisen voittajan välillä.

Perinteinen amerikkalainen voittaja on ollut Abraham Lincoln tai lännenfilmin sheriffi, Watergaten aikaisissa elokuvissa lainsuojaton. Taistelussa tulinen, rauhassa armollinen. Americanan jumaloituja kulmakiviä ovat sellaiset hetket kuin kenraali Leen pyyntö Appomattoxissa, että konfederaation sotilaat saisivat pitää hevosensa ja viedä ne kotiinsa, koska niitä tarvitaan maatöihin, mihin kenraali Grant välittömästi suostui. Dwight Eisenhower oli voittaja, ja miten hämmästyttävän epätrumppimaisia asioita hän sanoikaan.

”Näytä minulle hyvä häviäjä, niin näytän sinulle häviäjän”, sanoi myöskin Vince Lombardi. Donald Trump on aivan mahdottoman huono voittaja. Hänestä puuttuu vähäisinkin teeskennelty jalous. Trumpismit eivät ole voittajan, vaan pullistelevan altavastaajan puhetta. Ronald Reagan ei tehnyt tällaista virhettä. Hän oli opiskellut elokuvat, jotka kertoivat, millaisina amerikkalaiset haluaisivat itsensä nähdä. Trump näyttelee roolin perusteellisesti väärin.

Silloin harvoin, kun Trump markkinoi optimismia, maassa jossa kirottu positiivinen ajattelu on suurinpiirtein uskonkappale, hän päätyy siihen negatiivisuuden kautta, mikä murentaa narratiivin koko markkinointipotentiaalin. Trumpin Amerikassa ei ole Reaganin tavoin aamu, vaan sysimustin yö. Maa on vihollisten piirittämä, ja kaiken huipuksi vihollinen on keskuudessamme. Trumpin kieli on alusta loppuun defensiivistä, mikä johtaa täysin loogisesti sellaisiin neronleimauksiin kuin että rakennetaan muuri Meksikon rajalle ja Meksiko ilman muuta itse maksaa sen. Diili?

Warren Buffett, joka on suurinpiirtein sata kertaa Trumpia rikkaampi, murjaisi Clintonin tilaisuudessa, että hänen kokemuksensa mukaan menestyvä liikemies ei ole se, joka sanoo ”sinut on erotettu”, vaan se, joka sanoo ”sinut on palkattu”. Nyt kun on ehditty epäillä, jättääkö oppipoika Trump roolinsa presidenttisarjassa kesken esityskauden huonojen katsojalukujen vuoksi, mieleeni tulee elävästi Richard Nixon. ”I have never been a quitter”, sanoi Nixon. Heti sen jälkeen hän erosi.

Trumpin kampanjan avainhenkilöitä on vaihdettu jo kaksi kertaa, enkä usko että sekään riittää. Loppu tulee vasta, kun Omarosa esiintyy Trumpin lehdistösihteerinä ja Dennis Rodman rahoituspäällikkönä. Joka tapauksessa, kuten meille on kerrottu, Trumpin kampanja alkaa todella vasta syyskuussa, viimeistään lokakuussa, tarpeen vaatiessa marraskuussa. Kerrankos rakennusalalla avajaisia välillä siirretään.

posse.jpg

Kun ajauduimme nyt tarkastelemaan amerikkalaisen ihanteen kasvoja elokuvista, niin on tärkeätä muistaa, että USA ei ole kuitenkaan pelkästään Frank Capran naiivien ja nuhteettomien sankareiden maa. Se on myös Joe McCarthyn, J.Edgar Hooverin ja Richard Nixonin maa, jossa militantti vihollisten metsästäminen keinolla millä hyvänsä on syvään juurtunutta kansanperinnettä. Mr Smith ja Joe McCarthy intohimossaan ja vakaumuksessaan ovat samaa juurta. Heitä ajoi eteen aatteen palo. Mikä se aate on, se on sivuseikka. Ja eikö Bernie Sanders jossakin vaiheessa talven ja kevään aikana omaksikin hämmästyksekseen huomannut olevansa eräänlainen Mr Smith tai John Doe…

Watergaten aikaisista elokuvista mielenkiintoisin on Kirk Douglasin Posse (1975). Lievästi sanottuna niljakkeen oloinen sheriffi (Kirk Douglas) pitää yllä lännessä yksinvaltaansa ja pyrkii senaattoriksi, apunaan palkkatappajia ja konnia, jotka luonnollisesti elokuvan mittaan vaihtavat puolta. Tämä on aina ongelmana, kun lähtee hankkimaan apulaisia, jotka ovat ostettavissa. Silloin saa apulaisia, jotka ovat ostettavissa.

Miksi eivät olisi. Kun homma menee kovaksi, ammattilainen hoitaa hommansa. Republikaanien puoluekokouksessa poikansa Benghazissa menettänyt äiti piti sydäntäsärkevän puheen, jossa hyökättiin rajusti Clintonia vastaan. Sen jälkeen puheen kirjoittaja Richard Cross on kertonut, että hänen mielipide-eronsa Trumpin kanssa ovat ”eeppistä luokkaa”, ja että hän harkitsee vakavasti äänestävänsä Clintonia. Hän varmasti itkee koko matkan mennessään pankkiin.

Donald Trumpin aatteellinen pohja on niin epäselvä, että siitä ei kannata edes puhua. Doonesburyssa Trump mainostaa, että hänellä on kantoja, totta tosiaan, katsokaa vaikka, minulla on kaksi kertaa enemmän kantoja kuin kaikilla muilla poliitikoilla!

Kannatan pragmatismia ja vihaan ideologioita. Mutta kun minä, epätyypillinen anarkistinen äänestäjä par excellence, joka seuraan politiikkaa enemmän kuin mulkkupäät, joilla on puoluekanta, kuulen että Trumpin ainoa tarjous on yksinkertaisesti ”parempi diili”, jonka hän kuulemma taikoo hihastaan tuosta noin, ja siinä on koko mainio periaate, niin silloin on pakko kysyä, mikä maailmassa takaisi sen, etteikö Trump olisi itsekin ostettavissa heti sillä hetkellä, kun joku tekee hänelle tarjouksen, josta ei voi kieltäytyä.

Jos Hunter S. Thompson ei olisi ampunut kuulaa kalloonsa, mitä saisimmekaan lukea nyt presidenttiehdokkaasta, joka on valmis rikkomaan tietoisesti perustuslakia, pitää mustaa listaa viestintävälineistä, tai on valmis pyyhkimään takalistonsa oikeusistuimien päätöksillä… Ah, madness. How long, O my Lord, how long? Ehkä ilmavoimien lentosotilas Thompsonkin kirjoittaisi, että Trumpin vertaaminen viemärissä hirtettävään emäsikaan Nixoniin on totta puhuen kohtuutonta.

Sotaveteraani, vasemmistorepublikaani Nixon ei ikinä parjannut sotaveteraaneja tai kaatuneiden omaisia.

posse2.jpg

Mitä me haluamme poliitikoilta: ristiriitaisia, kaksinaismoralistisia asioita. Onko silloin kumma, että politiikkaan valikoituu yksinomaan ristiriitaisia ja kaksinaismoralistisia tyyppejä. Poliitikot ovat ekstremistejä, äärimmäisyysihmisiä. He tahtovat huipulle, ottavat järjettömiä riskejä, ja siksi he jäävät kiinni sepalus auki, kuten Bill Clinton.

Kyse ei ole jostakin erityisestä nykypäiväisestä rappiosta. Myyttinen George Washington tarinan mukaan pienenä kaatoi kirsikkapuun, ja tunnusti sen isälleen, koska hän ei voinut valehdella. Hän sai surmansa paetessaan rakastajattarensa aviomiestä ikkunasta ulos. Washington valitettavasti unohti, että ikkuna oli toisessa kerroksessa. (Virallinen versio puhuu toista, mutta sen voitte lukea muualta.)

“You just choose your set of facts, which is basically what politics is” – John Dickerson, CBS

Onko mielekästä syyttää poliitikkoa valehtelijaksi, kun valikoitu näkemys todellisuudesta on politiikan ydinsisältö? Ja Donald Trump nimenomaan on poliitikko. Älkää erehtykö tästä. Jos CBS-TV:n John Dickerson on oikeassa, ja hänhän on, niin siinä tapauksessa henkilö, joka haluaa saavuttaa kokonaiskuvan maailmasta ja asioiden tilasta, tekee viisaammin jos hän valitsee vaikkapa tieteen politiikan sijasta. Politiikassa sellainen pyrkimys ei ole ansiokasta.

2016 on Trumpin vuosi lopputuloksesta riippumatta. Hänen ohjelmanumeronsa on hallinnut tätä vaalivuotta suvereenilla tavalla. Trump on näyttänyt maailmalle politiikan paljaana, karvoineen päivineen. Se on hänen suurin ja merkittävin saavutuksena, ja se tullaan kiitollisena muistamaan. Ecce homo.

Vaaliyön vihje tällä hetkellä: Jos Georgia menee alkuyöstä Clintonille, niin voi painua saman tien pehkuihin.